- Najima..., mies henkäisi haaveksuen ja onnellinen hymy kasvoillaan. Hän teki kuolemaa, ja oli viettänyt kauan aikaa majassaan, joka sijaitsi Kotoksi nimetyn suuren puun latvastossa. Mies oli saanut itsensä ikkunan äärelle ja katsoin tyytyväisenä ja onnellisena ulos samalla kun voimakas ja piristävä tuuli iskeytyi yhä ja yhä uudelleen vasten hänen kurttuisia kasvojaan. Vaikka mies tiesi, että hänen maallinen taival oli pian loppumassa, hän ei voinut olla onnellisempi - saihan hän luoda vielä katseen rakkaaseen Najimaan ja hänen takanaan seisovaan vielä rakkaampaan tyttärentyttäreensä, joka katseli häntä lempeästi ja valmiina kuuntelemaan jokainen sana, jonka mies päästäisi huuliltaan. Mies hymyili ainoalle lapsenlapselleen ja kääntyi katsomaan sitten uudelleen ikkunasta - hän ahmi silmillään vielä viimeisen kerran upeita vesiputouksia, kukkuloita, laaksoa ympyröivää vuoristoa, jota kutsuttiin Remiksi, puitten latvoja, joita lempeä ilta-auringo lämmitti säteillään. Mies katseli lapsia, miehiä ja naisia, jotka kävelivät onnellisena metsikässä, heidän asuinpaikassansa, kauniiden puumajojensa ympäröimänä. Hän katseli tyttölasta, joka keinui liaanissa ja jonka isoveli antoi tälle hellästi vauhtia. Hän katseli jokaista najimalaista vuorotellen ja tarkasti, ja oli onnellinen, kun tunsi jokaisen heidän pienen yhteisönsä asukkaan nimen ulkoa. Mies kääntyi katsomaan hymyillen tyttärentytärtään Poonamia, joka vastasi hymyyn. Mies tunsi pientä kipua rinnassaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei antanut vielä periksi, vaan avasi vielä kerran silmänsä ja loi katsauksin Najimaan ja Poonamiin. - Poonam, hän sanoi heiveröiseksi käyneellä äänellään, - älä pelkää. Pysy lujana, aina. Ja... varo muukalaisia... Lupaatko? Kun Poonam nyökkäsi, kaivoi mies esille kultaisen medaljongin. - Sinä saat tämän, tyttöseni. Pidä siittä huolta, hän sanoi ja pujotti sen Poonamin kaulaan. - Minä pidän, tyttö sanoi ja taisteli kyyneliä vastaan. Vanhus hymähti ja painoi sitten rauhallisesti silmänsä kiinni.

Poonam istui maassa isoisä Abhayn haudan vieressä. Isoisä oli haudattu kylän laidalle, suuren puun juurelle. Hän taputti hautakumpua kädellään ja heitteli pikkukiviä pois sen päältä. Poonamin nousi ylös ja katseli hetken vielä hautaa koittaen nähdä isoisänsä vielä kerran. Kuva nousikin hänen mieleensä, mutta haihtui yhtä nopeasti pois kuin oli tullutkin. Tyttö pinkaisi juoksuun. Hän hyppelehti kaatuneiden puurunkojen ja kivien yli, väisteli puita ja pysähtyi vasta kun maasto alkoi kohoamaan. Siitä alkoi Yoko-vuori. Se oli tullut melkein pyhäksi Poonamille, joka tapasi käydä siellä rauhoittumassa ja pohtimassa asioitaan.