Janie ja hänen pikkusiskonsa Sue kävelivät pitkin pölisevää maantietä. He kantoivat käsissään koreja, jotka olivat täynnä tavaroita, jotka he olivat juuri käyneet ostamassa paikallisesta kyläkaupasta. Yhtäkkiä he kuulivat auton tööttäävän takanaan. Tytöt väistöivät tien sivuun ja tummanpunainen lava-auto ohitti heidät. Se pysähtyi odottamaan tyttöjä vähän matkan päähän. - Se on isä! Sue huudahti. Jim Pearce nousi autosta ulos nuoren naisen kanssa. - Huomenta, tytöt, Janien ja Suen isä sanoi ja hymy paistoi hänen päivettyneillä kasvoillaan. - Tässä on neiti Helen Trent. Hän on se uusi kyläkoulun opettaja, herra Pearce sanoi. Tytöt suuntasivat katseensa isästään tämän vieressä seisovaan naiseen. Hän oli vaalea, lähes kolmissakympissä oleva ja hoikka. - Hyvää huomenta, opettaja, tytöt sanoivat automaattisesti. Nainen nauroi, - Sanokaa vain Heleniksi. Sinun täytyy olla Sue... ja sinun Janie?

- Najima..., mies henkäisi haaveksuen ja onnellinen hymy kasvoillaan. Hän teki kuolemaa, ja oli viettänyt kauan aikaa majassaan, joka sijaitsi Kotoksi nimetyn suuren puun latvastossa. Mies oli saanut itsensä ikkunan äärelle ja katsoin tyytyväisenä ja onnellisena ulos samalla kun voimakas ja piristävä tuuli iskeytyi yhä ja yhä uudelleen vasten hänen kurttuisia kasvojaan. Vaikka mies tiesi, että hänen maallinen taival oli pian loppumassa, hän ei voinut olla onnellisempi - saihan hän luoda vielä katseen rakkaaseen Najimaan ja hänen takanaan seisovaan vielä rakkaampaan tyttärentyttäreensä, joka katseli häntä lempeästi ja valmiina kuuntelemaan jokainen sana, jonka mies päästäisi huuliltaan. Mies hymyili ainoalle lapsenlapselleen ja kääntyi katsomaan sitten uudelleen ikkunasta - hän ahmi silmillään vielä viimeisen kerran upeita vesiputouksia, kukkuloita, laaksoa ympyröivää vuoristoa, jota kutsuttiin Remiksi, puitten latvoja, joita lempeä ilta-auringo lämmitti säteillään. Mies katseli lapsia, miehiä ja naisia, jotka kävelivät onnellisena metsikässä, heidän asuinpaikassansa, kauniiden puumajojensa ympäröimänä. Hän katseli tyttölasta, joka keinui liaanissa ja jonka isoveli antoi tälle hellästi vauhtia. Hän katseli jokaista najimalaista vuorotellen ja tarkasti, ja oli onnellinen, kun tunsi jokaisen heidän pienen yhteisönsä asukkaan nimen ulkoa. Mies kääntyi katsomaan hymyillen tyttärentytärtään Poonamia, joka vastasi hymyyn. Mies tunsi pientä kipua rinnassaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei antanut vielä periksi, vaan avasi vielä kerran silmänsä ja loi katsauksin Najimaan ja Poonamiin. - Poonam, hän sanoi heiveröiseksi käyneellä äänellään, - älä pelkää. Pysy lujana, aina. Ja... varo muukalaisia... Lupaatko? Kun Poonam nyökkäsi, kaivoi mies esille kultaisen medaljongin. - Sinä saat tämän, tyttöseni. Pidä siittä huolta, hän sanoi ja pujotti sen Poonamin kaulaan. - Minä pidän, tyttö sanoi ja taisteli kyyneliä vastaan. Vanhus hymähti ja painoi sitten rauhallisesti silmänsä kiinni.

Poonam istui maassa isoisä Abhayn haudan vieressä. Isoisä oli haudattu kylän laidalle, suuren puun juurelle. Hän taputti hautakumpua kädellään ja heitteli pikkukiviä pois sen päältä. Poonamin nousi ylös ja katseli hetken vielä hautaa koittaen nähdä isoisänsä vielä kerran. Kuva nousikin hänen mieleensä, mutta haihtui yhtä nopeasti pois kuin oli tullutkin. Tyttö pinkaisi juoksuun. Hän hyppelehti kaatuneiden puurunkojen ja kivien yli, väisteli puita ja pysähtyi vasta kun maasto alkoi kohoamaan. Siitä alkoi Yoko-vuori. Se oli tullut melkein pyhäksi Poonamille, joka tapasi käydä siellä rauhoittumassa ja pohtimassa asioitaan.

... olisiko jollakin innostusta alkaa tekemään näihin kirjoittamiin novelleihini "kansikuvia". Tarkoitan, että jokaisen novellini alussa oli yksi The Sims 2:n avulla tehty kuva novellista. Kuvassa näkyisi, minkälaisessa paikassa tapahtumat kirjoitelmissani tapahtuisivat ja että minkänäköinen päähenkilö(t) on. Jokaisen tarinan "kansikuvasta" sovittaisiin erikseen. Kuvassa pitäisi tietysti lukea minun ja kuvantekijän valitsema nimimerkki. Näitten kansikuvien tekoon tarvitsist tietenkin osata lavastaa hyvin paikkoja The Sims 2:sessa ja muokata kuvia (laittaa niihin esim. auringonsäteitä jne.).

Haluaisin tietenkin myös nähdä jonkilaisen näytteen, mihin pystytte. Minä olen mielummin ilman niitä kuvia, kuin että ne kuvat olisivat sitten huonoja ja suttuisia. Kiva jos joku olisi innostunut tekemään. :)

(Ilmoittukautukaa tänne sitten halukkaat, niin sovitaan järjestelyistä ja vaihdetaan sähköpostiosoitteita. (: )

Mä en muista siittä päivästä kuin suunilleen puolet. Ja useasti mä ajattelen, että kestikö se oikeasti vain päivän eikä vaikkapa viikkoa? Niiden asioiden jälkeen, jotka tapahtuivat silloin sen päivän aika, tuntui oudolta. Tyhjältä. Tylsältä, itseasiassa. Se tuntui niin oudolta palata normaaliin arkeen sellaisen seikkailun jälkeen. Tai, no, normaaliin ja normaalin. Mikään se jälkeen ei nimittäin enää ollut normaalia. Kaikki oli niin kummallista. Elämä - ajatteletko minkälainen lahja se itseasiassa on sulle? Että sä saat elää ja kokea kaikenlaista, pahaakin, välillä. Mutta ajattele, minkälaista olisi, jos et koskaan olisi saanut syntyä tähän maailmaan, ja kokea kaikkea, mitä se toi tullessaan; Kaikkia niitä iloja, suruja, riemua, häpeää, hämmentymistä, kasvamista ja vanhenemista. Elämää.

Mä olin henkilö, joka ei ihastunut monesti. Mä olin ihastunut pari kertaa elämässäni, mutta silloin kun olin ihastunut, olin ihastunut melkeimpä pysyvästi. Mun pitkäaikaisin ihastukseni kohde oli Vääräsmäen Kyösti. Mä yritin käyttäytyä aina sen ja muiden seurassa, että mä en paljon pojista välittäisi tai en missään nimessä olisi ihastunut kehenkään. Se vain oli mun tapani. Mä välttelin ihastukseni kohdetta, mä halusin katsella sitä sivusta ja kuvitella kaikenlaista. En mä ikinä ajatellut, että Kyösti tai joku muu mun entisistä ihastuksen kohteista joskus tuntisi jotain mua kohtaan. Mä itseasiassa ajattelin, ettei kukaan voisi olla mun kaltaiseen naisihmiseen ihastunut. Mä kun satuin olemaan hieman pyöreä, lyhyt, pisamanaamainen tyttö, jolla oli pienet, rumat siniharmaat silmät. Mä olin hirveen ujo ja tapasin kätkeytyä mun hiusteni sekaan. Hiukset - ne oli ainoa asia mussa, mistä mä itse olin tyytyväinen. Ne oli kastanjanruskeat, paksut ja luonnonkiharat. Mä olin leikkauttanut äidilläni mulle otsatukan. Musta se sopi mulle hyvin ja antoi jollain tavoin mulle itselleni suojaa. Mun pukeutumisestani - ne oli yleensä jotkin suorat tummat farkut, kaksi raitatoppia ja niiden päällä mun äitini vanha musta nahkatakki. Tuona päivänä, milloin mun niin sanottu seikkailuni alkoi, oli itsenäisyyspäivän juhla. Illalla. Mä odottaisin iltaa koululla mun muutaman ystävän kanssa ja vaihtaisin siellä vaatteet. En olisi nimittäin saaanut mistään kyytiä takaisin koululle niihin juhliin, ja mä en ollut siinnä kunnossa että alkaisin juhlatamineet päällä ramppaamaan takaisin koululle, joka sijaitsi mun kodista suunnilleen 15 kilometrin päästä.

Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi järjestetyt juhlat pidettiin kuukautta ennen varsinaista itsenäisyyspäivää. Hassua, mä ajattelin, eikö ollut vähän aikaista juhlia? Niissä juhlissa olisi kaikenlaista ohjelmaa; joitan näyttelyitä, varmasti jokin iki-ihana rehtorin puhe, näytelmiä, pullakahvit, ja jonkilaisia soittoesityksiä. Ai kun ihanaa. Reilusti ennen kuin juhlat alkaisivat, mä sulkeennuin vessaan. Mä seisoin hetken peilin edessä ja tarkastelin itseäni. Sitten mä vedin kuin taikaiskusta laukustani kamman ja juhlatamineet. Mä olin valinnut juhlavaatteiksi mun vähäisistä vaatevarastostani polviin asti ylettyvän tummanruskean mekon ja mustat sukkahousut. Mekon päälle mä pistin jo tutuksi tulleen mustan nahkatakin ja jalkoihin mä vaihdoin lenkkareiden sijasta balleriinat. Mä olin niin tyytyväinen kuin olla ja voi mun loppu tulokseen ja lähdin iloisena vessasta. Sitten alkoi se, mistä mä olen puhunut. Siittä alkoi se tunne, minkä mä muistin ja joka varmaan vainoaisi mua loppu elämäni unissani; pelko. Mä en ollut vielä koskaan kokenut kunnolla pelkoa, tai sellaista pelkoa, joka iskeytyi vasten kasvoja ja tutisutti mun varpaitani niissä punapilkullisissa balleriinoissa, jotka mulla silloin oli jaloissa. Mä tunsin pakokauhua, mutta en näyttänyt sitä sen enempää ulospäin, kuin huutamalla apua ja yrittämällä potkia niitä miehiä haaraväliin. Yhteen mä itseasiassa osuinkin, ja se parahti kivusta. Mä olen ylpeä siittä mun osumastani vieläkin. Paljon muuta ylpeilemisen aihetta jutusta ei sitten tullutkaan.

Mä yllätin kaksi mustiin pukeutunutta miestä tiirikoimasta opettajien huoneen ovea. Ne huomasi mut ja lähtivät vihaisena tulemaan mua kohti, olinhan mä niille uusi silminnäkijä, joka kavaltaisi ne heti ensi töikseen, jos vain pääsi poliisille asti. Mun vaistot kehottivat pinkaisemaan juoksuun, minkä mä teinkin, muttä vähän liian myöhään. Laihempi miehistä kaatoi mut maahan ja otti käsistä kiinni. Toinen, joka puuskuttaen tuli paikalle - nähtävästi miehellä ei ollut kovin hyvä kunto - kirosi ja potkaisi minua varovasti. "Mitäs me tolle tehdään?" lihavempi miehistä kysyi ja se, joka piti mua maassa pohti hetken. "Eikös viedä tää sinne samaan paikkaan minne se toinenkin", mies vastasi. Mä aloin heti pohtia, että kuka muu oli saanut olla todistamassa miehien puuhia. Jotenkin mä vain tunsin silloin helpotusta, että en ollut yksin. Että mä saisin turvaa ja tukea siittä "toisesta". Miehet nosti mut maahan ja toinen piti kättään mun suun päällä. Niin kuin mä mainitsinkin jo, mä onnistuin tässä vaiheessa potkasemaan yhtä haaraväliin. Sitä lihavempaa. Se parahti ja päästi käden irti mun suun päältä. Mä aloin huutamaan heti apua, mutta pian ne onnistui vaimentamaan mut uudelleen. Ne retuutti mua pitkin koulun käytäviä, rappusia koko ajan alaspäin ja varovaisina ja hiljaisina kuin huopatossu tehtaassa. Pian mä huomasin meidän saapuneen koulun punkkerin eteen. Ne oli kai jostain saaneet avaimet. Ne alkoi vääntää ovea auki ja silloin ne otti käden pois suultani. Mä aloin heti udella niitä, mitä ne aikoi tehdä mulle. Kun ne ei vastannut, mä yritin keksiä jotain mahdollisemman ilkeää sanottavaa. Kun mä en keksinyt mitään, vaan aloin yksinkertaisesti rimpuilla ja huutaa, toinen miehistä suuttui minun ja päästi irti ovesta, joka oli jo auennut raolleen. Mies käveli mun viereen, ja nosti kätensä ylös. Mä tuijotin sitä kauhistuneena, kun käsi yhtäkkiä viuvahti ilmassa ja tunsin kipua poskessani. Toinenkin innostui mukaan ja potkas mua kylkeen ja heti perään löi mahaan. Mua alko vähitellen pyörryttämään. Mä muistan vielä sen, että ne otti musta kiinni ja paiskasi ovesta sisään. Mä osuin johonkin, ihmiseen, mun kohtalotoveriin. Se otti musta kiinni ja yritti pidelle ylhäällä ja toisteli mun nimeäni. Enempää mä en muistakaan, sillä mä pyörryin. Ensi kertaa elämässäni, mä pyörryin, kun kaksi rikollista pahoinpiteli mut.

Mä palasin taas maan päälle. Pyörtyminen - ihan kuin olisin vain nukkunut. En avannut silmiäni vaan kuulostelin tarkkaan. Tunsin jonkun olevan ihan lähellä kasvojani, ja taistelin kovasti uteliasta puolta itsestäni vastaan ja olin avamaatta vielä silmiäni. Kuulostelin ja pohdin, missä olin. Makasin pää jonkun sylissä - mun kohtalotoverini sylissä. Kun tunsin katseen ja sen oudon läheisyyden tunteen porautuvan mun sisimpääni kysyen, että missäs sitä ollaan, en mä voinut enää kestää sitä kauempaan, joten reväytin silmäni auki ja tuijotin edessäni olevaa näkymää. Tuo hahmo, jonka näin, aiheutti vielä vähän aikaa sitten kiltisti olleet perhoset räjähtämään vatsassani ja kuristamaan sitä oudosti. Mut valtasi hämmentynyt olo ja mä mietin, että taisin olla täysin tulipunainen, kun poskia kuumotti oudosti. Mun silmien tapitukseen vastasi mun kohtalotoverini - kukas muukaan kuin Vääräsmäen Kyösti.

Kyösti älähti jotenkin nolostuneesti ja mä pinkaisin istuma-asentoon. Poika vilkuili mua hetken nolona ja aukoi suutaan kuin olisi aikonut sanoa jotain. Lopulta se sitten sanoikin. - Sattuuko... Tai siis pyörryttääkö sua vielä? Mitä ne teki sulle? Se kysyi ja vaikutti ihan oikeasti huolestuneelta. - Ei mua enää..., mä kangeretelin surkealla äänellä ja mietin, näytinköhän mä ihan typerältä. Ehkä en ollut ihan järkevä, kun ajattelin miltä mä näytin, kun olin justiinsa yllättänyt kaksi rikollista puuhistaan ja ne oli pahoinpidellyt mut ja paiskannut johonkin kellariin - mutta olihan Kyösti sentään mun ihastukseni kohde, joten mä uskon, että en ole sentään ihan sekopäinen tai epänormaali.

Kyösti - mä en tainnut vielä kertoa paljon siittä, siis muuta että se on ihana ja mä olen täysin ihastunut siihen? Kyösti... Mä en tiedä miten mä sitä kuvailisin - se oli pitkä, ja sen hauskannäköinen naamavärkki oli varustettu muutamalla näppylällä, pisamalla ja hymykuopalla ja kahdella sinisellä silmällä ja koko komeus oli kehystetty vaalealla tukalla. Se tuntui mukavalta ja hauskalta tyypiltä. Jos sitä piti verrata johonkin TV-sarjan hahmoon, mä luulisin, että se muistutti eniten Kyle XY:tä. Sillä oli samanlainen ihana hymy ja paksut kulmakarvat.